Historia

Valosen Hunajatilan synty ajoittuu vuodelle 1952. Tuona vuonna Erkki ja Aino Valonen ostivat kymmenen hehtaaria peltoa ja 13 hehtaaria metsää Hollolan Lahdenpohjassa. Pariskunta alkoi rakentaa taloa metsän laitaan ja osti myös kaksi ensimmäistä, hunajatilan kannalta historiallisesti merkittävää, mehiläispesäänsä. Mehiläishoito oli tuolloin vielä sivuelinkeino. Perhe eli etupäässä maidontuotannolla ja hankki hunajan lisäksi lisäansioita sokerijuurikkailla ja metsätöillä.

Ylimääräisiä rahoja ei ollut, joten hunajantuotannossa täytyi improvisoida. Aino Valonen kertoo hunajan linkouksen alkaneen saunassa, koska hunaja kuuleman mukaan irtoaa lämpimässä paremmin. Sauna lämmitettiin, heitettiin hieman löylyä, hunajakakut alkoivat sulaa ja hunajalinko kannettiin keittiöön voimasanoin vahvistettuna. Myös myyntiin liittyi paljon voimailua. Hunajat laitettiin tonkkaan, joka vietiin linja-autossa Lahden linja-autoasemalle, josta se kuljetettiin taksissa kauppahalliin. Pitkän reissun päätteeksi hunaja kaadettiin kauppiaan astiaan ja kotimatka alkoi.

Vanhoja puupesiä kotitalon takana

Keittiön käyttö muodostui nopeasti epäkäytännölliseksi ja 1960-luvun alussa Erkki Valonen rakensi pienen linkoomon piharakennukseen. Hän rakensi myös mehiläispesät itse. 1960-luvun puolivälissä pesätyyppi vaihtui  allaspesistä latomapesiin ja käyttöön otettiin maailmanlaajuisesti suositut Langstroth-kehät. Erkki nikkaroi runsaat 30 pesää, jotka jaettiin kolmeen tarhaan. Vaikka hunajan tuotanto oli perheelle vielä pieni sivuelinkeino, sillä oli silti merkitystä talouden kannalta. Erkki sanoi ettei ole mehiläishoitaja vaan mehiläisten pitäjä. Vaikka joskus ei mehiläiskuningatarta nähty koko vuonna, niin pesät olivat terveitä, talvehtivat hyvin ja hunajaa tuli. Aino ja lapset linkosivat hunajat.

Tuleva tilanjatkaja Kari ei nuorena ollut mehiläishoidosta innostunut. Vaikka harvoin joutuikin mehiläispesille auttamaan, muistelee hän kokemuksiaan kammolla. Mehiläiset olivat sekarotuisia ja vuosikymmenien kuluessa pariutuneet oman tahtonsa mukaan varsin ärhäkkäiksi. Vihaisten pörriäisten lisäksi suojavarusteet olivat kotitekoisia ja riittämättömiä määrätietoisten pistohyökkäysten torjuntaan. Tietotaito jäi ikävä kyllä siirtymättä isältä pojalle.

Tilan isäntä Kari tarkistaa talviruoan määrän vuonna 1986. Pakettiautona vielä ikivihreä Toyota Hiace.

Kari sai uuden näkökulman mehiläishoitoon opiskellessaan agronomiksi Helsingin yliopistossa. Opintoihin kuului pakollinen mehiläistalouden peruskurssi, johon liittyi luentojen lisäksi opetuspesiin tutustumista. Tuleva tilan isäntä hämmästyi suuresti, kun pesiä käytiin läpi ilman suojavarusteita, eivätkä mehiläiset pistäneet ketään. Kurssilaiset kävivät myös tutustumisretkellä hunajayhtymässä Loimaalla, sekä ammattimehiläishoitaja Fredrik Vesterisen luona Porvoossa. Kurssin ansiosta Karin silmät alkoivat avautua mehiläishoidon mahdollisuuksille.

Isän kuoltua syksyllä 1984 Kari päätti miettimisen jälkeen jatkaa tilan hoitamista. Kahtena kesänä Kari oli ollut kesätoimittajana Maaseudun Tulevaisuudessa ja hoitanut kotitilan töitä viikonloppuisin. Ajatus kompromissista kahden työn välillä ei miellyttänyt, joten vuonna 1985 Kari siirtyi Hollolaan käytännön töihin. Pienen tilan tuotanto ei riittänyt toimeentuloon, joten puolisonsa Kathryn Keisterin kanssa Kari päätti lisätä mehiläispesien määrää.

Tilan emäntä Kathryn on kotoisin Madisonista Wisconsinin osavaltiosta Yhdysvalloissa. Hän opiskeli Madisonissa metsänhoitajaksi ja päätyi Suomeen Tehdaspuulle harjoittelijaksi vuonna 1981. Alunperin hän suunnitteli jäävänsä vain puoleksi vuodeksi, mutta ihastui maahan ja paluulippu jäi käyttämättä. Kathy jatkoi metsäopintojaan Helsingin yliopistossa ja suoritti maisterin tutkinnon. Mehiläishoitoon hän perehtyi vasta Kariin tutustuttuaan.

Tilan emäntä Kathryn myymässä hunajaa vuonna 1989 Lahti Suunnistuksessa.

Pariskunta pärjäsi vanhassa ja pienessä linkoomossa vuoteen 1989, jolloin pesiä oli runsaat sata ja hunajaa tuli ensimmäistä kertaa yli 10 000kg. Tila loppui kirjaimellisesti kesken ja päivällä lingottu hunaja pumpattiin yöllä ikkunan kautta traktorin etukuormaajassa olevaan tynnyriin. Samana vuonna aiemmin lehmiä sisällään pitänyt navetta remontoitiin hunajan käsittelyyn soveltuvaksi.

Enimmillään pesiä on ollut yli 350. Tällä hetkellä niitä on alle 200. Tilalla harjoitetaan myös viljan viljelyä ja metsätaloutta. Kokonaispinta-ala on noin 200 hehtaaria.

Oma tuotemerkki Valosen Hunajatila otettiin käyttöön 1990-luvun alussa. Pariskunta päätyi myös omalla painatuksella varustettuun hunajapurkkiin ja Valosen Hunajasta on muodostunut jo vanha tuttu Päijät-Hämeen seudun hunajanystävien keskuudessa.